Eetu, 16, ja Esko, 53, ovat parhaat metsästyskaverit – Passissa voi kysellä myös naisrintaman kuulumiset

Kaukaa kajahti laukaus. Sen oli pakko olla joku hirviporukan miehistä, joka losautti ilmoille kaadon merkin.

Viisivuotias poika oli odottanut hetkeä jo tovin. Hän kuunteli ja odotti, odotti ja kuunteli.

Ja vihdoin se tuli.

Merkkilaukaus kertoi koko hirviporukalle, että metsän kuningas on kaatunut, ja samalla se herätti kotipihassaan kuulostelleen pikkupojan sielun ja solut.

– Kun kuulin laukauksen, hyppäsin fillarin selkään ja tuntui, että ajoin varmaan kolme kilometriä. Sitten menin etsimään porukkaa metsään, Esko Kaipiainen muistelee.

Hirviporukan miehet tuijottivat pian monttu auki toisiaan ja pikkupoikaa, joka pölähti vesakon keskeltä suoraan kaadolle.

^{Esko Kaipiainen} on nyt 53-vuotias. Ensimmäinen metsästykseen liittyvä muisto on kuitenkin kirkkaana mielessä ja sydämessä.

– Muistan, miten harmitti, kun eivät ottaneet minua vielä silloin mukaan.

Sekin aika tietysti tuli. Lapinlahden Tölvällä varttunut poika pääsi aseen kanssa metsään, kun oli 15-vuotias.

– Isäni ei ollut aiemmin hirmu innostunut metsästäjä, mutta aktivoitui, kun minä halusin metsästämään. Kävin sitten metsällä isän ja muiden oppi-isien kanssa.

Nyt Esko Kaipiainen on isä ja oppi-isä omalle pojalleen.

Eetu Kaipiainen on jo kokenut metsästäjä, eikä vähiten isänsä esimerkin ansiosta.

– Mietinhän minä, lähteeköhän Eetu ikinä mukaan. Olen todella iloinen, että lähti. Mutta jos Eetu ei olisi innostunut metsästyksestä, oltaisiin varmasti keksitty joku muu yhteinen juttu.

Kaikkea muuta on jo yhdessä saalistettu, mutta karhunpyynnissä poika ei ole vielä ollut mukana.

^{Tänäkin syksynä} isä ja poika ovat käyneet ahkerasti sorsametsällä.

Laji sopii aamu-uniselle nuorukaisellekin, koska järvellä ei tarvitse olla heti aamusta.

Kun kaksikko otti lehtikuvaajan mukaan sorsastusreissulle läheiselle Ala-Naarvanjärvelle, kotipihasta startattiin iltapäivällä neljän pintaan.

Takaisin tultiin kahdeksan maissa. Sorsanmetsästys kun pitää lopettaa viimeistään tunti auringonlaskun jälkeen. Nyt se tuli Alapitkän korkeuksilla kello 18.56.

Joskus voidaan soudella pitkään, ja koira käy rauhassa läpi kaislikoita. Nyt hommissa oli karkeakarvainen saksanseisoja Hulda.

Toinen vaihtoehto on käydä pikarykäisy eli mennä täsmäiskuna järvelle iltalennon aikaan, olla puolistuntia ja lähteä pois.

^{Sorsastusaika kestää} vuoden loppuun, mutta käytännössä homma loppuu, kun jäät tulevat.

Mutta onneksi on aina muita lajeja.

Jos oli isän ensimmäinen metsästysmuisto hirviaiheinen, pojalla muistikuva liittyy pienpetoihin.

Eetu Kaipiainen oli kolmevuotias, kun isä oli laittanut minkkiloukun veneen alle, ja poika pääsi mukaan tarkastamaan tilanteen.

– Jäi elävästi mieleen, kun otettiin minkki veneen alta, Eetu Kaipiainen kertoo.

^{Ensimmäinen vähän} pidempi reissu tuli, kun Eetu oli neljävuotias. Kaksikko meni läheiselle niitylle teeren soitimelle.

– Oli mukava näky, kun poika nakotti kuulosuojaimet päässä katselemassa ja eväiden syönti alkoi välittömästi, Esko Kaipiainen hymyilee.

Eväiden suhteen poika ei ole muuttunut. Ne ovat olennainen osa metsästystä.

– Makkaraa pitää olla, ja tietysti leipää.

Tärkeitä muistoja ovat myös ne, kun kolme sukupolvea eli poika, isä ja ukki olivat yhdessä metsällä.

Esko Kaipiaisen isä oli hirvimetsällä mukana vielä toissa vuonna.

Joskus ukki oli Eetun valvojana, kun poika oli passimiehenä. Alle 15-vuotiaat kun saavat metsästää ampuma-aseella vain aikuisen välittömässä valvonnassa.

Ensimmäisen kerran poika oli tositoimissa ase olalla 11-vuotiaana.

^{Nyt Eetu} on 16-vuotias ja opiskelee Savon ammattiopistossa metsäalalla. Moni muukin koulukaveri metsästää.

– Se on vain niin mukavaa. Ihan kaikki siinä. Eikä minun ole sitä tarvinnut kenellekään perustella, Eetu Kaipiainen kertoo.

Isä on saanut perustella siitäkin edestä, ja koko ajan useammin. Esko Kaipiainen sanoo, että aina löytyy äärivastustajia.

– Yritän vältellä liian tiukkoja keskusteluja, kun ne menisivät turhaksi väittelyksi. Ajattelen niin, että jokainen voi syödä, mitä syö, ja metsästäminen on eettisempi tapa hankkia lihaa kuin ostaa tehotuotettua ulkomaista.

^{Kun Esko Kaipiainen} oli poikansa ikäinen 1980-luvulla, ase saattoi olla mukana koulussakin, jos iltasella oli meininki mennä metsälle jonkun kaverin kanssa.

– Eihän sellainen tulisi nykyään kuuloonkaan.

Oli saalislaji mikä tahansa, maltti on aina kovinta valttia. Kaipiaisen miehet ovat rauhallista sorttia eivätkä turhia revittele.

– Minulla on pitkä pinna ja lehmänhermot. Hirvimetsälläkin jaksoin kulkea 20 vuotta ennen kuin ammuin ensimmäisen, Esko Kaipiainen tuumaa.

Kaksikko ei ole koskaan saanut aikaiseksi riitaakaan metsässä. Joskus saattaa kiroilua kyllä kuulua, jos vesakossa tarpominen alkaa riittää.

^{Esko Kaipiainen} tekee työkseen hirrenveistoa ja valokuituasennuksia. Metsästysvehkeet kulkevat tietysti mukana pidemmillä työmatkoillakin.

Kohta on edessä työreissu Sallaan, ja samalla mennään tietysti metsälle. Eetu on lähdössä mukaan.

Jokaiseen yhteiseen reissuun kuuluu myös opetustuokioita isältä pojalle, saaliin käsittelyä ja ruuanlaittoa.

– Pikkuhiljaa opetellaan ja yhdessä tehdään, Esko Kaipiainen sanoo.

Yksi tämän syksyn tähtihetkiä on ollut se, kun Eetu paisteli pannulla sorsan rintafileet.

^{Sorsastamassa kaksikko} käy nyt suurin piirtein kerran viikossa. Tällä kaudella on tullut alas viitisentoista sorsaa.

Metsästäjäliitto ja Birdlife Suomi muistuttivat jälleen vesilintukauden alussa riistasorsakantojen pitkäaikaisesta vähenemisestä ja kehottivat välttämään taantuneiden lajien, kuten haapanoiden, lapasorsien ja heinätavien, pyyntiä.

Kaipiaisetkin ovat keskittäneet katseensa sinisorsiin, joiden kanta on vahvempi.

– Mutta ei sillä oikein ole edes väliä, tuleeko saalista, Eetu Kaipiainen pohtii.

Tärkeintä on se, että mieli rauhoittuu, eikä ole kiire minnekään. Keli saattaa muuttua, mutta siitä ei saa välittää. Jos on ollut äkäpussipäivä, järvellä olo tasoittuu.

Siellä ollaan omien ajatusten kanssa, katsellaan maisemia ja koiran suoritusta kaislikossa.

Samalla voidaan jutella kaikesta, kouluasioista, töistä ja naisrintaman kuulumisista. Ne ovat arvokkaita yhteisiä hetkiä kummallekin.

Eikä se nyt niin haittaakaan, jos joskus posahtaa ja lintu tipahtaa.

Silloin Kaipiaisten pakastin saa lisätäytettä. Nyt siellä odottaa jo hyvä sorsasaalis.

Ennen seuraavan sorsakauden alkua ne kaikki on varmasti keitetty ylikypsiksi mausteliemessä, ropsautettu pintaan mausteet ja aateloitu grillissä rapsakaksi.