Peliarvio: Tarkkasilmäinen dekkariseikkailu nousee vuoden upeimpien pelien joukkoon

Emio – The Smiling Man: Famicom Detective Club

(Nintendo, Mages. Switch. Pegi 18.)

Nouseva aalto nostaa kaikkia veneitä, vanha sanonta kertoo.

Japanilaiselle Nintendolle se on varsinkin pitänyt paikkansa. 143 miljoonaa kappaletta myynyt Nintendo Switch on tämän hetken menestynein konsoli, yli kaksinverroin.

Laveutta kuvaa parhaiten tämä: Nintendon omista Switch-julkaisuista peräti 69 peliä on rikkonut miljoonan myydyn kopion rajan.

Joukkoon mahtuu lajityyppejä laidasta laitaan, minkä luonnollisesti mahdollistaa suuri käyttäjäpohja mutta myös Nintendon halu panostaa kokeellisuuteen ja raikkauteen.

^{Tässä on} siitä viime aikojen upein esimerkki.

Emio – The Smiling Man: Famicom Detective Club on ohittamaton tapaus lajityypissä, joka ei ole suurelle yleisölle se tutuin, vaikka perinteikäs genre onkin ollut nosteessa pitkään Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.

Kyseessä on visuaalinen novelli eli pelissä seurataan tarinaa pitkälti dialogin ja pysähtyneiden kuvien kautta. Eteneminen tapahtuu valikoiden kautta, kun oma hahmo voi kysyä kysymyksiä, tutkia ympäristöä, pohtia asioita mielessään ja matkustaa uusiin paikkoihin.

^Tarina alkaa, kun Japanin poliisi löytää ruumiin metsästä. Kuolleen kasvoja peittää ruskea paperipussi, johon on piirretty tussilla hymyilevä ilme.

Tapaus viittaa 18 vuotta aikaisempiin surmiin, jolloin kolme henkilöä kuoli samoissa merkeissä. Sarjamurhaajaa ei koskaan saatu kiinni, ja taustalla oli muutakin selittämätöntä, kuten yhteys urbaaniin legendaan hymyilevänä miehenä tunnetusta hahmosta.

Poliisi saa apua tutkimuksiin paikalliselta dekkariryhmältä, jonka jäsenillä pelaten hiljalleen avataan mysteeriä. Näkökulma vaihtuu kiehtovasti etsivien välillä, kun he liikkuvat ympäri Japanin maaseutua ja kaupunkeja.

Peli jakautuu episodeihin eli vuorokausiin (joista kolme ensimmäistä voi pelata ilmaisessa demossa), ja päivän päätteeksi vertaillaan muistiinpanoja ja vahvistetaan kuvaa tapahtumista.

Lisäksi pelaamisen lomassa voi avata muistilehtiön, joka täyttyy kerätystä tiedosta automaattisesti.

^Tunnelma on ainutlaatuinen ja kiehtova. Sivuhahmojen kanssa jutustelu vetoaa tarkkaavaisuuteen ja kärsivällisyyteen, kun samoja kysymyksiä saattaa joutua esittämään useaankin otteeseen.

Maltillinen mekaniikka vaatii avointa asennetta ja vie syvälle aidon keskustelun syövereihin. Elämänmakuinen, monet luonteenpiirteet tavoittava käsikirjoitus on ilahduttavasti pelin keskeisin ansio.

Monipolvinen teksti saa ajattelemaan ja ymmärtämään tapahtumia perinpohjaisesti. Visuaalisen novellin keinoin tarinassa tuntee elävänsä eri lailla kuin esimerkiksi lukemalla kirjaa tai katsomalla elokuvaa.

Yhtä lailla kehuja ansaitsee audiovisuaalisuus. Kauniisti käsinpiirretyt kuvat kuljettavat synkkää tarinaa ihmeen arvokkaalla ja keveällä otteella ja korostavat maan rikasta kulttuuria.

Ilmavan lempeä musiikki siivittää mielen salapoliisitaajuudelle, ja japanilainen ääninäyttely on tunteikasta.

^Pelikokemus ei yllä parhaimpaansa televisiosta, mutta onneksi Switchin saa nostettua irti ja syliin. Laitteen omalta näytöltä kokemus on intiimi kuin kirja, ja sen pariin käpertyy samoin.

Eikä tule unohtaa, että peli herättää henkiin Nintendon vanhan dekkaripelisarjan, jonka edellisestä osasta vierähti 35 vuotta.

Olisikohan vastaava mahdollisuus tarjoutunut ilman Switchin jättimenestystä?