Kirurgi Ville Vänni, 43, on leikannut Joensuussa ammuttuja ihmisiä ja paikannut yökerhopuukotuksen jälkiä, mutta vasta ylilääkärin virka sai hänet uupumaan

Kirjoitus on julkaistu Karjalaisessa alun perin 24.4.2022.

Kyyninen kirurgi. Sellaiseksi Ville Vänni, 43, tunsi vuoden 2021 marraskuussa muuttuneensa.

Hän oli paiskinut vuoden ajan keskimäärin 74-tuntisia työviikkoja Pohjois-Karjalan keskussairaalassa. Päivistä oli kadonnut mielekkyys, eikä työn lopputuloksella enää tuntunut olevan niin väliä.

Lopullisesti voimat vei hyvän ystävän joutuminen teho-osastolle aorttaleikkauksen jälkeisen komplikaation takia. Vänni ravasi ystävänsä sängyn luona ja hoiti pestiään kirurgian ylilääkärinä.

Kun ystävä pääsi teholta pois, Vänni heitti virkapuhelimensa seinään.

– Päätin, että tämä oli nyt tässä. Jään pois töistä.

^{Lukioikäisenä} Vännistä piti tulla ammattimuusikko. Hän soitti kitaraa ja pääsi kokeilemaan keikkaelämääkin, mutta arki iskelmäbändissä sai mielen muuttumaan.

– Huomasin, että elintaso on huono ja työolot sietämättömät.

Musiikki kiilasi kuitenkin elämän keskipisteeksi, kun hän tutustui kotikaupungissaan Turussa Niilo Seväseen. Tämä oli muutamia vuosia aikaisemmin perustanut lukiokavereidensa kanssa Joensuussa raskasta metallimusiikkia soittavan Insomnium-yhtyeen.

Kun Vänni vuonna 2001 liittyi mukaan, yhtye oli solminut neljän levyn mittaisen sopimuksen brittiläisen levy-yhtiön kanssa.

Edellisenä keväänä Vänni oli päässyt sisään Turun yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Muutkin yhtyeen jäsenet halusivat akateemisille urille, mutta he tekivät sopimuksen: bändi on aina ykkönen.

– Itse ajattelin lääketieteellistä sivubisneksenä ja eläkevakuutuksena.

^{Sitoutuminen palkitsi}, ja yhtye sai nimeä. Se julkaisi levyjä ja pääsi kiertämään Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin.

Vänni halusi lähelle yhtyeen treenikämppää, ja vuonna 2006 hän aloitti sairaalalääkärinä Pohjois-Karjalan keskussairaalassa. Silloinen ylilääkäri ymmärsi musiikkielämän vaatimukset.

Vänni teki vuoden työt yhdeksässä kuukaudessa, loput kolme kuukautta hän oli tien päällä tai studiossa.

– Oli kesiä, jolloin söin useammin Lahdessa Renkomäen ABC:llä kuin kotona.

Kiertäminen oli raskasta, mutta neljän hengen tiiviistä ystäväporukasta sai energiaa. Vänni nautti luodessaan heidän kanssaan uutta, kunnes rankka työtahti vaati veronsa.

^{Insomnium julkaisi} lokakuussa 2011 tiedotteen, jossa se ilmoitti Vännin lähtevän yhtyeestä. Elämä vei uutta kohti.

Poikamiehestä oli tullut perheellinen mies. Loppuvuodesta 2011 Heljä-vaimo odotti parin ensimmäistä lasta, ja erikoislääkärin opinnotkin olivat loppusuoralla. Oli tehtävä valinta.

– Lähteminen tuntui raastavalta, mutta jälkikäteen en ole katunut.

Tuli päivä, jona hän huomasi olevansa lahjakkaampi pitelemään käsissään kirurginveistä kuin kitaraa. Vammojen hoitoon keskittynyt traumakirurgia tuntui omalta alalta, ja Vänni aloitti traumaosaston vastaavan sijaisena vuonna 2013.

Yhtyekaverit tekivät päinvastoin ja siirtyivät täysipäiväisiksi muusikoiksi. Insomniumin edellinen studiolevy ylsi vuonna 2019 Suomen albumilistan ykköspaikalle.

Vänniltä vapautui energiaa kirurgin työhön. Vuonna 2016 hän valvoi ensimmäisen yönsä ensiavun päivystyksessä Soweton slummialueella Johannesburgissa.

^{Klinikkavierailu} Etelä-Afrikkaan järjestyi Töölön traumasairaalan kautta.

Kolme kuukautta Chris Hani Baragwanath -sairaalan traumayksikössä opetti vaikeisiin ratkaisuihin, sillä päivystykseen saattoi pamahtaa viikonlopun aikana 700 potilasta. Yhdessä vuorossa Vänni leikkasi tyypillisesti 5–10 vaikeata vammaa, joista useimmat olivat ampuma- tai puukotushaavoja.

Kun leikkaussalit olivat täynnä ja hengityskoneet varattuja, piti hyväksyä, ettei kaikkia voi auttaa.

Kerran potilaaksi tuli autokaappauksessa ammuttu mies. Hän pelastui, mutta leikkaukseen meni 16 yksikköä verta. Se tarkoitti sitä, ettei verta ollut antaa muille potilaille. Ei edes kaikille lapsille.

Itseään Vänni pitää melko herkkänä miehenä, mutta lääkärinä tunteet on osattava kytkeä pois päältä, jotta päätökset voi tehdä järjellä. Sillä on seurauksensa.

Vänni kuvailee tunnetta happivelaksi.

– Sitä läähättää kuin sadan metrin juoksija.

Suomeen paluun jälkeen puukotushaavat vaihtuivat keskussairaalan arjeksi: lonkka-, nilkka ja rannemurtumiksi. Poikkeuksen teki heinäkuinen yö vuonna 2018, jolloin Vänni heräsi puhelinsoittoon mökillään Ilomantsissa.

Joensuulaisessa yökerhossa oli heilunut puukko.

^{Vänni souti} mökiltä rantaan ja ajoi pikavauhtia sairaalaan. Ensiavussa odotti kolme ihmistä, joilla oli pistovammoja muun muassa rintakehässä ja selässä.

Tiimi sai potilaat pelastettua, mutta poikkeuksellisia tapahtumia seurasi jälkinäytös.

Kuudelta aamulla hoitoon tuotiin neljäskin verta valuva potilas. Lihanleikkuuseen liittyvässä onnettomuudessa veitsi oli lipsahtanut miehen vatsaan ja edelleen läpi maksasta.

– Hän oli koko joukosta vaikeimmin loukkaantunut. Kun kaikki kohisivat yökerhopuukotuksista, mies toipui kaikessa hiljaisuudessa ja kävi tuomassa makkarapaketin ja viinapullon kiitokseksi.

Tuona tapahtumien yönä Vänni sovelsi käytäntöön Etelä-Afrikasta keräämiään oppeja. Mitä tehdään ja missä järjestyksessä. Johannesburgin kokemusten jälkeen hän ajatteli kykenevänsä toimimaan millaisissa olosuhteissa tahansa.

Enää hän ei ole varma, päteekö periaate suomalaiseen keskussairaalahallintoon.

^{Ylilääkäriksi Vänni ei} oikeastaan halunnut. Häntä kuitenkin kannustettiin hakemaan, ja nimet laitettiin papereihin vuonna 2020.

Pian hän huomasi, että suunnitteluun ja kouluttamiseen käytössä ollut energia valui ongelmien selättämiseen. Käytännössä sen varmistamiseen, että väkeä on jotakuinkin riittävästi jokaiseen työvuoroon.

– Se on kuin veden kantamista kaivosta toiseen. Kun teen riittävän nopeita liikkeitä, näyttää siltä, että jokaisella tarvittavalla paikalla on ihminen.

Korona-aika on kasvattanut hoitovelkaa ja hoitajapulaa, ja paperityötä on paljon. Nykyinen erikoissairaanhoidon hallinto on Suomessa raskas ja moniportainen, Vänni kritisoi.

– Kaikki energia menee koneiston palvelemiseen, vaikka tarkoitus olisi palvella potilaita.

Erikoistuvien lääkärien koulutusta Vänni pitää yhtenä ammattinsa parhaista puolista, ja hän haluaa opettaa uudet sukupolvet nauttimaan alasta. Vänni uskoo, että nuoremmat tulevat hoitamaan moninkertaisen määrän potilaita häneen verrattuna.

– Se, millaiseen terveydenhuoltoon meillä Suomessa on varaa, on iso kysymys.

^{Marraskuussa alkanut} sairausloma jatkui vuoden loppuun saakka.

Palatessaan Vänni kävi työpaikallaan keskustelun siitä, mikä toiminnassa muuttuu. Huoneesta ulos astellessaan hänestä tuntui, ettei oikeastaan mikään.

Vänni teki ratkaisunsa ja otti vastaan osastonylilääkärin sijaisuuden Töölön sairaalasta Helsingistä.

Perhearjen Vännit haluavat pitää Joensuussa. Tutussa kaupungissa on kahden kouluikäisen pojan kaverit, ja Heljä-puoliso työskentelee keskussairaalan päivystysosaston ylilääkärinä.

Vaikka ruuhkavuodet vaativat paljon, kokee Vänni pariskunnan keskinäisen siteen lujittuvan siksi, että kumpikin suhtautuu työhönsä intohimoisesti. Arvot ja etiikka ovat yhteiset.

– Vain jos toinen on tosi väsynyt, ei pahaa mieltä kannata lisätä työstä puhumalla.

Päävastuu perheestä on kannettu vuorovedoin. Kun Heljä teki erikoistumisopintoja Kuopiossa, Ville huolehti lasten arjesta Joensuussa.

Kotoa on sairaalaan alle viiden minuutin kävelymatka. Kun äkillinen kutsu on joskus tullut, pojat ovat lähteneet mukaan ja pelanneet tableteillaan leikkaussalin valvomossa.

– Jos lapset ovat fiksuja, he eivät tee tätä meidän valintaamme vaan löytävät oman polkunsa.

Vänni ei välttämättä ole täysin tosissaan, sillä leikkaussalissa olemista hän rakastaa vilpittömästi.

^{Kuin tekniikka-Legoilla} rakentaisi. Näin Vänni kuvailee monimutkaisen leikkauksen imua, jossa muu maailma lakkaa olemasta.

Nuorena kirurgina häntä pelotti – leikkaussalissa tuli suorastaan huono olo. Jäljellä on enää jännitys, hyvä sellainen.

95 prosenttia leikkauksista on rutiinia. Jotain poikkeavaa sattuu harvoin, korkeintaan pari kertaa kuukaudessa. Kaikki raskaimmat tapaukset Vänni sanoo muistavansa, mutta jossittelu ei auta.

Virheistäkin on päästettävä irti.

– Muuten ura loppuu, ja on monilla kirurgeilla loppunutkin.

Vastuu tarjoaa Vännin mielestä koukun, joka pitää työn mielekkäänä. Ilman kriittisessä tilassa olevia potilaita hän tylsistyisi. Kirurgiaa hän vertaa kontaktilajiin.

– Siinä on säännöt, mutta lopputulosta ei voi tietää.

^{Työn syvällisin} merkitys rakentuu muista asioista kuin instrumenttien liikkeestä.

Lääkärillä on vastuu potilastaan koko hoitorupeaman ajan, ja siitä Vänni on iloinen.

– Säärimurtuma muuttuu ihmiseksi, jolla on tausta, haaveet ja omat ajatukset.

Leikkaus ei koskaan ole yhden ihmisen show, vaan kirurgilla on ympärillään koko joukko ihmisiä leikkaustiimistä vuodeosastolle ja kuntoutukseen.

Tähän kevääseen saakka Vänni on halunnut sitoutua samaan työyhteisöön, sillä ulkomaan käyntejä lukuun ottamatta hän on tehnyt koko erikoislääkärin uransa samassa keskussairaalassa. Se on kasvattanut työn tekemisen merkitystä, mutta nykyisestä asemastaan Vänni ei aio jäädä eläkkeelle.

Ei, vaikka edessä voisi olla 25 vuotta hyväpalkkaista viranhoitoa.

^{Kyyniseltä kirurgilta} Vänni ei enää vaikuta, pikemminkin päättäväiseltä.

Tekemisen mielekkyys on asia, josta hän haluaa pitää kiinni. Muu on mietinnässä.

Baran sairaalaan Johannesburgiin hän on viime vuosina palannut kaikkiaan kolme kertaa. Taskussa on kokemus myös YK-johtoisesta operaatiosta Malissa vuonna 2017.

– Kymmenen vuoden kuluttua saatan olla traumakirurgina Johannesburgissa tai Nuorajärven mökilläni karhukoiran kanssa. Sen ottamiseen ei ole ollut mahdollisuuksia.

Elämäntapa on karsinut muitakin asioita. Muusikkona väliin jäivät ystävien häät ja sukulaisten hautajaiset. Kirurgina hän ei ole aina ehtinyt pelireissuille katsomaan, kuinka pojat pelaavat lentopalloa ja jalkapalloa.

Lapset ovat laittaneet asioita mittakaavaan. Vaikka työ on tärkeää, vain jälkikasvulleen Ville Vänni on koko maailma.

Syksyisin kolme sukupolvea kokoontuu viikoksi mökkisaareen pyytämään muikkua ja metsäkanalintuja. Väinö, 10, ja Voitto, 8, ovat olleet mukana pienestä saakka.

Ne ovat Vännille vuoden parhaita päiviä.