Karjalaisen lukijoita kannustettiin 50-luvulla kierrättämään sokeripalkalla – Pula-aikana hiuksetkin otettiin hyötykäyttöön

Biojätteen erilliskeräys muuttuu tässä kuussa pakolliseksi kaikissa asumismuodoissa Joensuun kaupunkialueella ja lähitaajamissa. Miltä kuulostaisi saada siitä palkaksi pussi sokeria tai herätyskello?

2020-luvulla tällaisia porkkanoita ei ole luvassa, mutta sotien jälkeisessä Suomessa todella käytettiin näitä kannustimia, jotta ihmiset saatiin kierrättämään teollisuudelle ja jälleenrakentamiselle tärkeitä raaka-aineita.

Pohjois-Karjalan roskien ja jätteiden arkisesta historiasta löytyy monta muutakin mielenkiintoista yksityiskohtaa, joihin pääsee käsiksi paperinkeräykseltä säästyneiden Karjalaisten kautta.

^{Vielä 1800-luvun} loppupuolen maatalousyhteiskunnassa kotitalouksien tuottama jäte oli pitkälti biohajoavaa, ja sen hävittämiseen riittivät ihmisten omat tunkiot.

Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä tarve erillisille kaatopaikoille kasvoi vauhdilla, mutta niiden järjestäminen oli vielä 1900-luvun alussa lapsenkengissä. Joensuussa kaupunkilaisten kaatopaikkakäyttäytymistä yritettiin saada ruotuun kaupunginviskaalin toimesta:

Vasta vuonna 1920 terveyslakiin kirjattiin, että kuntien on osoitettava jätteille kaatopaikkoja. Joensuussa ensimmäinen lakisääteinen kaatopaikka perustettiin Niinivaaralle johtaneen tien varteen.

Kaupunkilaiset kuskasivat roskiaan yhä myös vääriin paikkoihin, ja lehdessä näin toimivia uhkailtiin sakoilla ja kehotettiin siivoamaan jälkensä. Viralliset ja epäviralliset kaatopaikat houkuttelivat myös kutsumattomia vieraita.

^Metalliromu on ollut etenkin sotien aikaan sen verran arvokasta, että sitä on tultu hakemaan suoraan kaupunkilaisten ovelta. Niin kutsutut romupojat kiersivät tiettyinä päivinä ja auttoivat tarvittaessa jopa kodin inventaariossa.

Koululaiset ja ylioppilaat osallistuivat Joensuussa romutalkoisiin. Romukeräyksiin kelpasivat esimerkiksi vanhat kattilat, padat, hiilihangot, peltikatot, vesijohtoputket, lämpöpatterit, säilykepurkit, parranajoterät, voidetuubit, messinki ja kupari.

Myös biojätteen laajamittaisesta hyötykäyttöön ottamisesta puhuttiin jo 40-luvulle tultaessa. Maaseudulla ruoantähteitä syötettiin kotieläimille, mutta kaupungissa ne jäivät pitkälti hyödyntämättä.

^{Jatkosodan aikaan} kierrätystä edistämään perustettiin Maan Romu -järjestö, joka keräsi muun muassa metalli-, lasi-, tekstiili- ja kumijätettä. Erikoisin keräyskohde oli varmasti ihmisten hiukset, joista valmistettiin kankaita.

Metalliromun kierrätykseen suomalaiset olivat jo tottuneet, mutta paperijätteen saamiseksi hyötykäyttöön tulipesään lentämisen sijaan tarvittiin kannustimia.

Maan Romu järjesti kaupunkien välisiä paperinkeräyskilpailuja, joissa kerääjinä toimivat koulut. Myös yksityiskauppiaat, pankit ja osuuskunnat keräsivät jätepaperia, ja vastikkeeksi paperin tuomisesta sai rahaa.

Järjestettiin myös kampanjoita, joissa riittävästi jätepaperia kierrättäneet palkittiin milloin milläkin, esimerkiksi herätys- ja rannekelloilla, sokerilla tai lasten Mekano-rakennussarjoilla.

Paperinkeräyksen tärkeydestä muistuteltiin kansalaisia niin ahkerasti, että Karjalaisessa julkaistiin huhtikuussa 1944 aiheesta pilapiirros:

_{Vanhoista lehdistä otettuja lainauksia on lyhennetty ja niiden oikeinkirjoitusta on osin nykyaikaistettu selkeyden vuoksi. Lähteet: Karjalaisen Kaiku-arkisto, Suomen kiertovoima ry.}

_{Karjalainen julkaisee juhlavuoden kunniaksi juttuja, joissa pureudutaan lokakuussa 150 vuotta täyttävän lehden Kaiku-arkistoon.}