Kolumni: Tahdon olla ukkini ystävä – En julista kuuntelupakkoa, mutta suosittelen sitä

Vein taannoin 89-vuotiaan ukkini, ainoan elossa olevan isovanhempani, päiväretkelle viinitorniin. Sen jälkeen ajelimme hänen nuoruutensa maisemissa Ilomantsin Mekrijärvellä.

Päivän aikana hänen puheensa oli tauotonta, kuten aina tavatessamme. Puheet ovat täynnä tarinoita, muisteloita ja tietoa menneistä.

Tiedän hänen haluavan siirtää tarinat eteenpäin, meidän lastenlasten sukupolvelle.

Viinitornissa hän esitti toiveen siitä, että kertoisin tarinoita tulevaisuudessa myös omille lapsilleni. Lupasin sen.  

^{Yhdessä ukin} kanssa olemme harkinneet kirjan kirjoittamista. Kirjaan tulisivat ukin tarinat, joista osa on jo äänitettynä talteen.

Mihin muistot muuten jäisivät? Ukille? Oman mieleni perukoille vuosikymmenten myötä repaleisina paloina?

Kunnioitan ja arvostan vanhemman sukupolven tarinoita ja kokemuksia.

Monta kertaa olen todennutkin, että haluaisin matkustaa aikakoneella tiettyihin hetkiin. Esimerkiksi mummoni kotipihaan peltotöiden aikaan tai omien vanhempieni nuoruuteen kasaribileisiin. Historia on mielettömän mielenkiintoista.  

Ukin tarinat ovat kertoneet kesien peltotöistä, vaarallisesta järven ylityksestä kovassa pakkasessa, romanttisista riiuureissuista mummoni kanssa sekä kaikista lähikuntien maatiloista, kun ukkini ajoi niiltä maitoa.  

En ole kokenut samoja asioita kuin hän, joten en välttämättä osaa vastata mitään järkevää. Haluan kuitenkin kuunnella.

On vaikea samaistua elämänvaiheeseen, jonka ikäihmiset usein kokevat. Elämänvaiheeseen, jossa ikätoverisi ja ystäväsi vanhenevat yhtä matkaa kanssasi ja ikään kuin sammuttavat kynttilänsä yksi kerrallaan.

Siksi tahdon tarjota ukille ystävän. Tahdon olla ystävä, jolla on kuuntelevat korvat.

^{Minun ja ukkini} välillä on erityinen suhde, ainakin omasta mielestäni. Mummoni oli meille molemmille merkityksellinen ihminen, joka toi lämpöä mieliimme. Kun mummo menehtyi, välimme syvenivät.

Pienikin siivu aikaani on lahja ukilleni, sen hän on osoittanut minulle.

Annan aikaani, sillä koen saavani siitä paljon takaisin. Saan tarinoita, mielikuvia, hyvää mieltä. Tärkeitä sanoja ja hetkiä, jotka talletan syvälle sisimpääni.

Olisi ikävää sivuuttaa ukin innolla kertomat tarinat ja jättää ne unholaan, aivan kuin hänen kokemuksensa olisivat meille uusille sukupolville turhia.

Niillä on suuri merkitys ja ne auttavat ymmärtämään myös sukupolvien välisiä eroja. Lisäksi tositarinoita kuuntelemalla olen tajunnut koulun historian tunneillakin enemmän.  

Jos omat isovanhempasi ovat vielä kertomassa tarinoitaan, kuuntele.

En halua julistaa kuuntelupakkoa, mutta suosittelen sitä. Menneen ajan tarinat sisältävät paljon mielenkiintoisia elementtejä, jotka eivät löydy vain meidän aikaamme katsomalla.

Lisäksi on varmasti mielekästä, jos meidänkin vanhuudessamme meillä on joku, jonka kanssa jutella. Iästä riippumatta.